"Satama on ihastuttava tyyssija elämän taisteluihin uupuneelle hengelle. Taivaan avaruus, liikkuvien pilvien rakennelmat, meren vaihtuvat väriasteikot, merkkivalojen tuike ovat ihmeen sopiva kuvastin, joka virkistää silmiä väsyttämättä niitä koskaan. Linjakkaat, takilaltaan monimutkaiset alukset, joita mainingit viihdyttävästi keinuttavat, ovat omiaan pitämään mielessä yllä rytmin ja kauneuden tajua. Ja se, jolla ei enää ole uteliaisuutta eikä kunnianhimoa, hän voi huvitella salaperäisellä ja ylimyksellisellä tavalla: tarkkailla näkötornissa maaten tai aallonmurtajaan nojaten, kuinka liikkuvat ne, jotka lähtevät ja palaavat: ne, joilla on vielä voimaa tahtomiseen ja halua matkustaa tai rikastua."
(Charles Baudelaire: Pariisin ikävä 1869, suom. Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo, Karisto 2000)
Minua kiehtoi heti ensimmäinen lause, "Satama on tyyssija elämän taisteluihin uupuneelle hengelle." Sattumalta osuimme tänään iltalenkillä Oulunkylän ja Pakilan välimaastossa metsässä vanhoille juoksuhaudoille (joiden olemassaolosta en ollut aiemmin edes tietoinen) ja kuva on sieltä. Juoksuhaudat olivat eräänlaisia satamia sotilaille, siellä saattoi hengähtää hetken ilman niin suurta pelkoa kuin maastossa. Ja kuten graffiteista voimme päätellä (miksi pitää aina kaikki kaunis ja arvokas käydä pilaamassa?), myös nykynuoriso on ottanut tämän paikan satamakseen.
Kommentit